... kun on mukavaa.

Ja blogikirjoittelua tulee sitten heti ikävä, kun ei ole enää niin kamalan mukavaa. Ilmeisesti tämä on minun oma pieni terapeuttini netissä. Lienee siis paikallaan sanoa, kiitos ja anteeksi.

Voin myöntää olevani "talvimörkö". Kun pimeä aika alkaa, koen ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta on ihanaa kun on hämärää ja voi polttaa kynttilöitä ja sytytellä pieniä valoja iltaa ilahduttamaan, toisaalta taas kaipaan valoa. Toisaalta on kiva etsiä syys- ja talvivaatteet komerosta, toisaalta ärsyttää kun on (silti) aina kylmä.

Tämä syksy lähti käyntiin oikein mukavasti. Töissä riittää mieluisia ja mielenkiintoisia haasteita. Kotona on kaikki hyvin. Olen saanut tavata ja olla yhteydessä moniin hyviin ystäviin. Elämä on oikeastaan aika hienoa! Siksi ehkä harmittaa entistä enemmän huomata, että kyllä ne pimeänoireet sieltä taas koettavat tehdä tietään mieleeni. Alakulo saapuu kuin hiipien, hiljaa, salaa ja yllättäen. Osaksi tämä johtuu siitä, että pieni kissakaverini lähti taannoin toisille metsästysmajoille. Se on ihmeellistä, miten lemmikkiäkin voi surra melkein yhtälailla kuin ihmistä (ei ehkä samalla tavoin, mutta surua kuitenkin).

Olen kuitenkin päättänyt, että en anna periksi!

Yritän pitää virkeystilaa yllä vääntäytymällä väkisin liikkeelle silloinkin kun ei olisi pakko. Mietin hyviä asioita elämässä. Jokaisen valituksen rinnalle keksin jonkun asian mistä olen kiitollinen. Muistutan itseäni keskittymään enemmän hyviin kuin huonoihin asioihin. Toistaiseksi tämä on tuntunut jollain lailla toimivan. Pieni alakulo ei ole kasvanut ihan samanlaisiin mittasuhteisiin kuin monesti muulloin. 

Hus pois Talvimörkö! :)