Olen lueskellut viimeaikoina iltalukemisena Markus Kajon kirjaa Kettusen kootut. Ei ehkä parasta unilukemista, sillä nuo lyhyet tarinat ja pohdinnat kirvoittavat usein hymyn huulille, ja joskus on aivan pakko nauraa ääneen. En tiedä arvostaako tuo toinen puoliskoni näitä hihityskohtauksiani.

Eilen illalla lukiessani mietin jälleen kerran, kuinka hienoa on osata katsella maailmaa ihan kuin ei olisi sitä koskaan nähnyt. On innoittavaa huomata, että joku saa ihan arkipäivän asioista mieleen mitä ihmeellisimpiä tarinoita ja ajatuskulkuja. Ja osaa sen jälkeen vielä kirjoittaa nuo oivallukset paperille muidenkin iloksi.

Osaisipa itsekin. 

Mutta ei minulla käy mielessä jääkaappia tutkaillessa ja maitopurkkia etsiessä, että onkohan sen maitopurkin vienyt joku rosvo-varas joka edelleen kyykkii jossain nurkassa piilossa valmiina hyökkäämään. Ja että mitenkä tuo rosvovaras käyttäytyisi ja mitä tekisi pian, ja kuinka sitä itse siihen reagoisi ja miten puolustautuisi. Miettisi vain että "nyt rauhallisesti, ei pidä antaa sen huomata että minä olen huomannut maidon hävinneen". 

Korkeintaan sitä pohtii, että mitähän tuo kissa tuossa oikein ajattelee. Miettiikö sitä, että miksi tuo iso olio nyt tuijottaa, miksi ei anna ruokaa tai tee jotain hyödyllistä, kuten rapsuta masua? 

Ehkä tänään yritän nähdä maailman kuin uusin silmin, ihmeellisenä ja täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia.