Sellaisia tapahtuu joka aamu, siis ihan konkreettisia heräämisiä, ei henkisiä heräämisiä. (Paitsi jos on tullut nähtyä outoja unia, mikä ei ole minulle lainkaan harvinaista). Heräämisissäni on tapahtunut suuri muutos kolmen viime vuoden aikana. Ja minä kun aina luulin, että uni, nukkuminen, herääminen, se milloin on virkeimmillään, on jotenkin sisäänrakennettua ja kulkee jossain geeneissä. Olin ilmeisesti väärässä.

Heräsin tänä aamuna jälleen hyvissä ajoin ennen seitsemää. Yritin vielä sen ensimmäisen tietoisen havahtumisen jälkeen sulkea silmäni ja vajota takaisin unen autuuteen, mutta ei. Tunsin oloni täysin virkeäksi (lisäksi oli pakko kipittää aamuvessaan, tai muuten olisi voinut käydä ikävä vahinko jos tosiaan olisin nukahtanut uudestaan ja nähnyt unia valuvista hanoista ja suihkulähteistä). Vessareissulta päätin vielä palata sänkyyn, jospa se uni sittenkin voittaisi, herätys kun on vasta reilun tunnin päästä. Ei tullut uni ei, vaikka olisi voinut hyvin niin olettaa kun poikkeuksellisesti sain itseni nukahtamaan kun kello löi yhtä yöllä.

Ei minulla ennen ollut ongelmia nukkua aamulla pitkään. Nukuin useimmiten vähintäänkin kymmeneen asti, joskus jopa puolille päiville, jos siihen oli mahdollisuus. Kahdeksalta herääminen tuntui lähinnä kidutukselta. Vastavuoroisesti myös valvoin pidempään, joskus saattoi mennä neljäänkin asti yöllä ennenkuin sain itseni nukkumaan. Herätyskelloni torkkunappula oli kovassa käytössä, ja onnistuin usein nukkumaan reilun tunnin varsinaisen herätyksen jälkeen heräilemällä viiden minuutin välein ja vaipumalla jälleen uneen. Onnekseni työni on aikataulultaan usein melko liukuva, ja monesti painottuu vielä enemmän iltaan kuin aamuun.

Lapsesta saakka minulle on ollut helpompaa valvoa myöhään ja nukkua pitkään, en ikinä ole ollut mikään aamuihminen. Toisin on nyt. Ei minua harmita aamuinen herääminen, tuntuu jopa että on mukava herätä aikaisin ja lorvailla kotosalla. Juoda rauhassa kahvia ja lukea päivän uutisia. Tuntuu melkein siltä, että aamu on sitä omaa aikaa. Voi rauhassa olla. Ja mikä hienointa, harvemmin enää tulee kiire töihin lähtiessä, toisin kuin ennen.

Ilmeisesti tähän minun vuorokausirytmiin on vaikuttanut vahvasti tuo asuinkumppani, joka herää usein kuudelta tai seitsemältä ihan vain sen takia että töihinlähtö on niin aikaisin. Minä sitten en osaa jäädä sänkyyn uneksumaan kun toinen häärää keittiössä ja kahvin tuoksu leijalee sieraimiini. Illalla taas tuntuu hölmöltä jäädä kukkumaan kun toinen kömpii sänkyyn. On mukava mennä nukkumaan samoihin aikoihin. Rytmi on siis kääntynyt kullan mukaiseksi. 

Meissä on vain se ero, että tuon puoliskon rytmi ei ole ihan niin kiveen hakattu kuin minun. Hän pystyy nukkumaan pitkään silloin kun siihen on mahdollisuus. Hän voi kääntää herätessään kylkeä ja nukahtaa kohta uudestaan.

Osaisinpa minäkin vielä.