Kun omat pärjää, silloin pärjäävät kaikki suomalaiset. Kun omat ei pärjää, on vika pelaajissa. eikös se näin mene? Pelejä seuratessa, sitä elää välillä niin kovasti tunnelmissa mukana, että tuntuu kuin voisi itse jotenkin vaikuttaa pelin lopputulokseen. Voittaessakin osa kunniasta tuntuu kuuluvan myös itselle, ollaanhan kaikki samassa veneessä ja meitä yhdistää sama kotimaa.

Itse kuulun siihen ryhmään ihmisiä, joka ei noin yleensä seuraa urheilua paljoakaan. Kaikki liigat ja cupit jäävät näkemättä. Mutta kun kyse on maailmanmestaruuksista tai olympialaisista, tulee se tunne, että jotenkin pitäisi nyt jännätä koko Suomen puolesta. Ja kyllä sitä silloin elääkin tunnelmissa mukana välillä ehkä vähän liikaakin. Istun TV:n ääressä ja huudan... pettymys on karvas, kun ei pärjätä ja menestys saa kyyneleet silmäkulmaan.

Kunnia menee kuitenkin aina sinne, minne se kuuluu. Työn tekevät ammattilaiset, en minä huutoineni tai taikauskoineni. (Suomihan pärjää paremmin kun pelaa valkeassa pelipaidassa jne..) Silti on välillä vaikeaa tunnustaa sitä tosiseikkaa, että paras voittakoon. Välillä toivoisi, että "omat" saisivat onnenkantamoisia, että Onnetar suosisi. Kun katselee asioita omien sinivalkoisten lasien läpi, näyttää välillä, että muut kokevat onnea kun taas omat saavat taistella saadakseen menestystä.

Urheiluhulluus on mukavaa tiettyyn rajaan asti. Kun omien kannatus nousee siihen pisteeseen asti, että fanien täytyy jotenkin konkreettisesti taistella toisia faneja vastaan, ollaan menty sen terveen kannustuksen yli. Kun peli muuttuu joksikin muuksi kuin peliksi ja urheiluksi, ja leikki on kaukana, myös hauskuus loppuu.

Kannustakaamme siis, mutta sellaisella nautittavalla ja terveellä tavalla! Jos joskus äänihuulet vähän kärsiikin välillä petytään, niin loppujen lopuksi on aina hyvä muistaa että kyse on vain pelistä. Urheilu on urheilua, ei totista totta. Myös vastapuolella on vain ihmisiä.

Hyvä Suomi!