Ystäväni mietiskeli tässä taannoin, että miten hänen käy kun kaikki tuttavapiirin tytöt pikkuhiljaa tuntuvat löytävän taas jonkun kainaloisen. Jokin pieni pelkopeikko siis kuiskuttelee hänen korvaansa, että hän jää yksin jos muut löytävät kumppanin ja hän ei. En ole koskaan ymmärtänyt tätä pelkoa, johtuen luultavasti siitä, että itsellä ei ole koskaan ollut tarvetta tai halua hylätä kaveripiiriä vaikka oma kainaloinen löytyisikin.

Tarkemmin pohdittuani asiaa, voin kyllä myöntää että on olemassa paljon ihmisiä, jotka tuntuvat heittävän muun elämän nurkkaan heti kun löytyy jotain mielenkiintoista ja ihanaa. Uusi kumppani vie kaikki ajatukset ja jokainen hetki täytyy viettää kaksin tuon toisen kanssa. Ystäville ei löydy aikaa. Jollain tasolla ymmärrän, mutta toisaalta tuntuu oudolta. Ystävät ovat kuitenkin tärkeitä kaikesta huolimatta. Ei kai koko elämä voi pyöriä vain yhden ihmisen ja sen parisuhteen ympärillä?

Kultaisen keskitien löytäminen voi tietysti olla vaikeaa. Miten jakaa aikansa työn ja vapaa-ajan kanssa, ja miten jakaa vapaa-aikansa ystävien ja oman kullan kanssa? Ideaali tilannehan olisi, että aikaa voisi viettää joskus ihan isommallakin porukalla. Tai vaikka tutustuttaa oman kaveripiirinsä seurustelukumppaninsa kaveripiirin kanssa.

Miten sitten käy niille, jotka "hylkäävät" ystävänsä ihmissuhteen alkuhuumassa? Mitä sitten jos joskus tuleekin se hetki, että tuo ihmissuhde ei toimi ja tarvisi ystävien tukea? Ja ei kai ystävyys ole vain jotakin joka helpottaa yksinelämisen aikaa? Onhan ystävyys paljon muutakin! Vai onko näillä ystävänsä unohtavilla vain niin suuri luottamus ystäviinsä, että ajattelee ystävyyden säilyvän siellä jossakin taustalla vaikka ei niin yhteyttä enää pitäisikään? Mutta eikö silloin unohdu se, että myös se ystävä tarvitsee ystävää? Vai unohtuuko silloin oma arvo ystävänä?

Tänään soitin pitkästä aikaa läheisimmälle ystävälleni. Edellisestä soitosta olikin mennyt jo melkein pari viikkoa. Pelästyin luisuvani huomaamattani tuolle "pimeälle puolelle" jota olen yrittänyt välttää... ystävien unohduksen puolelle. Elämässä vain tapahtuu niin paljon, että aikaa ei tunnu olevan tarpeeksi kaikkeen. Vaan kyllähän se tosiasiassa on niin, että tärkeille asioille löytyy aina aikaa ja ystävät ovat minulle tärkeitä. Haluan tietää mitä heille kuuluu, haluan olla tukena ja apuna, haluan olla mukana iloissa ja suruissa edelleen.

En voi toisaalta kieltää sitäkään, etten mielummin juuri nyt viettäisi vapaita iltojani tuon ihanan miehen kanssa. Mutta kyllä niitä iltoja löytyy silloin tällöin myös kavereille annettavaksi. Ja samalla myös mies saa sitä "miesten keskinäistä toveriaikaa". Tasapaino säilyy!

Ei siis unohdeta ystäviä, vaikka ajatukset täyttäisikin joku ihanainen...