Kuinka pitkälle voi syyttää menneisyyden haamuja tämän päivän tuntemuksista ja toimintatavoista? Ovatko menneisyyden traumat lopulta vain tekosyy sille, ettei uskalla tai osaa muuttua?

Näitä mietin taas kun huomaan itsessäni epävarmuuden peikon. Järjellä ymmärrän, että reaktioni saamaani vastaukseen on suhteellisen suuri. En sentään enää vaivu masennukseen, mutta suren ehkä enemmän kuin moni muu... Jopa siitä huolimatta, että jo ennenkuin kysyin, luulin varmistaneeni itseltäni etten suutu kieltävästä vastauksesta, sillä ymmärrän toisen hankalan tilanteen. Luulin jo olevani ns. kuivilla tässä asiassa. Mutta ei.

Ensimmäisissa kirjoituksissani pohdin koulukiusaamisen vaikutusta itseeni. Olen edelleenkin sitä mieltä, että nämä suhteettoman suuret pettymykset kieltävästä vastauksesta johtuvat osaksi siitä, että olen lapsena kokenut etteivät ikätoverini pidä minusta. En luota. Ja jos luotan, astuu mukaan pelko siitä, että minua huijataan, että olen hyväuskoinen. Jos tapaaminen ei onnistu, olen aina varma syyn olevan minussa. Ehkä olen ärsyttävä ihminen, energiasyöppö, ehkä minusta pidetään vain hyvin pieninä annoksina ja harvoin. Usein yritän kätkeä pettymykseni, toisinaan se pääsee valloilleen näkyvällä tavalla, itkuna, suuttumuksena, piikikkäinä lauseina, erilaisin epäilyksin. Kun sitten joskus läheiseni kysyy, miksi reagoin niin voimakkaasti, enkö luota siihen että hän pitää minusta oikeasti, vastaukseni on "minua on koulukiusattu ja se vaikutti minuun näin.."

En ole varmastikaan ensimmäinen, enkä viimeinen, joka syyttää tämän päivän reaktioistaan ja toimistaan menneisyyttään. Toinen entinen koulukiusattu voi toimia menneisyytensä nimissä täysin toisella tavalla. Tiedän että joillakin oma menneisyyden kärsimys johtaa siihen, että tässä tämän hetkisessä elämässä piikittelee, kiusaa ja koettaa alistaa ja alentaa muita. Tiedostamattakin. Jopa hyviä ystäviään. Tästä ns. dissaamisesta tulee elämäntapa ja eräänlainen automaattinen osa puhetta. Kun asiasta keskustellaan, on vastaus "minua on koulukiusattu ja se vaikutti minuun näin."

Molemmissa tapauksissa omat toimintamallit, tunteenpurkaukset, oikeutetaan sillä että on menneisyydessä kokenut jotain mikä on vaikuttanut itseen. Mutta onko se lopulta mikään syy? Se voi olla syy tiettyyn rajaan asti, mutta mielestäni jos ihminen sen itse tiedostaa ja tajuaa, että toimintamalli on väärä, niin eikö tulisi pyrkiä muuttamaan sitä? Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta hitaasti, kärsivällisesti ja määrätietoisesti toimimalla se voisi jopa onnistua. Ja jos omia tunteitaan ei voi hillitä, niin jos edes niitä sanoja mitä toiselle ihmiselle sanoo...

"Kun lähdet hakemaan pahan alkulähdettä, älä mene liian kauaksi. Aloita itsestäsi."