Eilen vietin mukavan rauhallisen illan kotosalla, annoin itseni ja ajatusteni levätä ja hyvällä omallatunnolla vain löhösin. Tarkoitus oli lähteä liikkelle illasta, mutta kun fiilis oli toisenlainen niin jäin kotiin ja katsoin laatusarjoja yön pikkutunneille. Kun aamulla heräsin, ajattelin kuinka mukavaa on vain olla ja relata. Päätin etten edes yritä tehdä mitään suunnitelmia illalle, siitäkin huolimatta että lomalla olisi mukava päästä toisinaan irrottelemaan. Mukavasti on mennyt tähän saakka, mutta sitten...

Yhtäkkiä iski levottomuus. En osaa aloittaa mitään, en pysty olemaan paikoillani, en keksi mitään mikä rauhoittaisi tämän tuttuakin tutumman olon. Toisaalta tekisi mieli vain lähteä ulos ja etsiä ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Jutella, tanssia, nauraa. Toisaalta en saa itsestäni irti mitään, en edes sitä että soittaisin ystävälle ja kyselisin illan suunnitelmia.

Mikä on tämä outo tunne? Mistä se tulee? Joskus voi istua päiväkausia kotona yksin, ja viihtyä. Toisinaan jo puolikas päivä tekee tiukkaa. Minussa asuu sekä erakko, että sosiaalisuutta janoava nainen. Ja molemmat puolet tuntuvat olevan ääripäissä. Joko lukittaudun täydelliseen yksinäisyyteen, tai sitten kaipaan seuraa jatkuvasti. Jos sosiaalisuutta ei saa, tulee ahdistus. Tulee levottomuus ja puristava tunne rintaan.

Huomenna voi olla taas jo toisin. Lähden tuttavia tapaamaan, keksin jotain hauskaa tekemistä ja ahdistus unohtuu. Tai sitten huomaan taas viihtyväni parhaiten omassa seurassani, kukapa tietää.

Siihen asti ravaan huoneitten väliä täällä omassa kodissani ja ihmettelen miksi en kuitenkaan lähde ulos. Kamala vaivahan siinä olisi, soittaa kaverille, käydä suihkussa ja lähteä. Pitäisi olla joku joka hakisi kotiovelta...  (Naiset! Joku voisi nyt tuhahtaa...)