Suvaitsevuus (myös: suvaitsevaisuus) on UNESCO:n määritelmän mukaan

»meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. - - - Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.»
(UNESCOn yleiskokouksen 16.11.1995 hyväksymä Julistus suvaitsevaisuuden periaatteista)

 

Se on joskus vaikeaa, suvaita. Ja sanotaankin että kaikkea ei pidä suvaita. Omalla kohdallani erityisen vaikeaa on suvaita suvaitsemattomuutta. Tunsinkin piston rinnassani kun luin tuon määritelmän, erityisesti kohta "ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan". Toisaalta, sanottiinhan tuossa myös se, että suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä. Kaksipiippuinen juttu siis. Minun ei tarvitsee sietää epäoikeudenmukaisuutta, mutta toisenlaiset vakaumukset pitäisi hyväksyä. Miten on siis silloin kun nuo vakaumukset aiheuttavat epäoikeudenmukaisuutta? Entä mikä luetaan yhteiskunnallisesti epäoikeudenmukaiseksi? Olisiko kuitenkin niin, että suvaitsevaisuutta on pitää kiinni jokaisen ihmisen ihmisarvosta sekä keskinäistä kunnioittamista. Harvassa on ne ihmiset, jotka myöntäisivät olevansa suvaitsemattomia, mutta ehkä välillä jokaisen pitäisi pysähtyä miettimään toteutuuko se suvaitsevaisuus omassa elämässä.