Tuntuupa ikävältä olla yksikseen kotosalla näin viikonloppuna. Ei sillä, että tässä jaksaisi tai pystyisi mitään "juhlintaa" harrastamaan, mutta normaalisti on tuo elämän ilostuttaja vierellä kun löhöilee lauantai-iltana kotisohvalla. Huomenna saa herätä aikaisin töihin, ja nyt jo mietityttää että miten on unen laita? Usein kun se tahtoo jäädä normaalia vähäisemmäksi kun toinen puoli sänkyä on tyhjänä.

Minussa on kyllä pieni hiven erakkoa. Nautin yksinolosta. Minusta on ihan kivaa viettää aikaa itseni kanssa ja tuhlata sitä aikaa turhuuksiin tai pieneen kotinäpertelyyn. Hyvä kirja on myös oivallinen seuralainen. Mutta nyt sen taas huomaa, kuinka helposti sitä tottuu siihen että on se kainalo johon käpertyä. Kun aikaa kuluu ja yhdessä eletään, niin se saattaa päästä unohtumaan ilman näitä työreissuja tai muita vastaavia, jolloin asusteleekin kolmistaan kissojen kanssa.

Omillaan olo ja välimatka silloin tällöin tekee varmasti hyvää suhteelle, se on se hetki jolloin huomaa mitä puuttuisi jos toinen ei olisikaan siinä. Itsestäänselvyydet muuttuvat lahjoiksi. Jälleen kerran siis huomaan sen, kuinka mukava tunne onkaan se pieni ikävä.