Havahduin tässä eräänä päivänä taas ihmettelemään sitä, miksi silloin kun elämässä on kaikki hyvin, minusta tuntuu että jotain puuttuu? Ihan kuin en osaisi nauttia siitä tasaisesta taivalluksesta, vaan aina pitäisi olla jotain draamaa jotta tuntisi oikeasti elävänsä.

Elämässä on kaikki hyvin. Jos joku nyt kysyisi, mitä minulle kuuluu, olisi se mitään sanomaton vastaus, "ihan hyvää", totisinta totta ja kaiken kertova. Ei siis mitään erityistä, hyvässä tai huonossa. Kaikki on ihan hyvin. Tuntuu aivan kuin se, ettei elämässä ole mitään merkittävää muutosta tai kuohuntaa merkitsisi sitä, ettei ole mitään sanottavaakaan. Mitä sitä nyt selittelemään, että kyllähän sitä töitä on joka päivä ja mies kotona iltaisin kissojen kanssa, katsellaan yhdessä telkkua ja joskus tehdään pieniä retkiä kaksin. Hyvin menee siis. Jee.

Enkä oikeastaan edes ajattele niin, että aina pitäisi olla valittamassa jostain asiasta. En kaipaa valituksen aiheita elämääni, ehkäpä enemmänkin jotain muutosta tai jännää tapahtumaa. Tai voisiko olla niin, että tässä parisuhteen tuoksinassa ne ystävät ovat jääneet. Kaikki vapaa aika kuluu "kotia leikkien", ja kun sitä yhteistä vapaata on vielä melko vähän, niin helposti sitä valitsee koti-illan kuin matkan jonnekin ystävien luo (suurin osa kun ei asustele edes 100km säteellä, ryökäleet!).

Minä tykkään tavallisesta arjesta ja tasaisesta menosta, enkä vaihtaisi sitä... mutta ehkäpä joku jännittävä yllätys tai pari silloin tällöin virkistäisi mukavasti.

On kai aika kääriä hihat ja keksiä joku häppeningi vähän isommalle kaveriporukalle. Tai pitää vaikka grillibileet. Niistähän riittää aina puhuttavaa vähintään kuudeksi kuukaudeksi!

Iloista ja tapahtumarikasta kesää kaikille!