Viimeyönä nukahdin ajatukseen "mikään osa-alue elämässäni ei ole juuri nyt täysin kunnossa". Ja aamulla heräsin erään laulun sanojen kaikuen mielessäni "surut, huolet eivät liikaa paina...".

Liekö ilmassa taasen sitä keväistä väsymystä. Ajatus elämäni toimimattomuudesta syntyi kai lähinnä siitä, etten jaksa paneutua mihinkään. Kotona en jaksaisi tehdä mitään, töihin on vaikea löytää motivaatiota, kaikki tuntuu jäävän puolitiehen. Ystävät ovat jääneet, sillä en löydä energiaa ottaa yhteyttä kehenkään, samoin suku, joka on minulle aina ollut tärkeä. Oma kultanikaan ei saa sitä huomiota, jota normaalisti. Minusta ei tunnu olevan mihinkään.

Toisaalta, elämässäni on kaikki suhteellisen hyvin. On koti, on töitä, on kavereita (ainakin toistaiseksi) ja kultakin jaksaa katsella väsynyttä minääni yrittäen piristää ja kannustaa tekemään yhdessä asioita. En voi sanoa että elämässäni olisi suuria huolia ja murheita.

Mietinkin, koenko jonkinlaista tarkoituksettomuutta silloin, kun elämässä ei ole mitään draamaa. Muistelin millaista elämä oli vuosi sitten. Silloin kun minulta vaadittiin vahvuutta, sitä löytyi ja jaksoin hoitaa niin omat kuin toisenkin asiat. Vaikka olin väsynyt ja huolissani, sain asiat hoidettua. En voinut jättäytyä heikoksi ja paikoilleni, oli pakko olla toimiva toisen takia.

Ehkä kyse on kuitenkin vaina jonkinlaisesta uupumisesta. Töissä on ollut kiireitä jo viisi kuukautta, ja helmikuussa ollut loma meni lähinnä palautumiseen. Juuri kun koin, että nyt vihdoin jaksaisi tehdäkin jotain "lomajuttuja", se loma sitten loppuikin ja oli aika palata työn touhuun. Ja sitä touhua tosiaan riittää. Toisaalta tuntuu myös, että raskaan kevään ja kesän jälkeen, ei ole ollut aikaa koota itseään tähän uuteen ja normaaliin elämään. Akut jäivät vajaiksi, eikä ole ollut kunnolla aikaa ladata niitä.

Kaipaan omaa aikaa. Kaipaan pitkää lomaa.

Mitenhän tämän jokakeväisen alakulon saisi torjuttua?