Blogini liittyi niiden satojen tai kenties tuhansien blogien joukkoon, jotka innolla alkavat ja tuottavat uutta sisältöä tasaisesti ja parin kuukauden jälkeen kuivuvat ja tyrehtyvät.

Kenties tämä uusin merkintäni vaati yhdeksän kuukauden odotusajan?

Viimeaikoina olen pohdiskellut paljon sitä, miten elämä osaa yllättää niin monella eri tapaa. Samalla sitä yllättää myös itse itsensä.

Keväällä elin ehkä elämäni raskaimpia viikkoja ja kuukausia, sanonta "kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa" tuntui lähinnä petokselta. Vaikka en kuorman alle lopulta sortunutkaan tuntui tuo aika kohtuuttoman painavalta. Sitä kantaa kun on pakko.

Näin jälkeenpäin olen löytänyt myös paljon hyvää tai ainakin kasvattavaa tuosta menneestä keväästä. Monessa kohtaa yllätin itseni huomatessani mihin kaikkeen sitä pystyy kun on pakko. Ihminen toimii hätätilanteissa ihmeellisesti. Omat pelot ja epäilykset omista taidoista siirtyvät taka-alalle kun on aika toimia. Kun toisen ihmisen hyvinvointi riippuu omista ratkaisuistasi. Kun ihmiset laittavat toivonsa sinuun. Lisäksi vaikeat ajat opettavat sen, mikä on elämässä tärkeää ja missä järjestyksessä.

Huomasin myös sen, että tuo taakan paino ja vaikeimpien viikkojen raskaus tuntui vaikuttavan vasta jälkeenpäin. Kun pahin oli ohi, oli aika itse murtua. Ainakin salaa, tai vain joidenkin ihmisten silmissä. Mutta siihen piti antaa itselleen lupa. Lupa murtua tuntui jotenkin hyvältä... jokainen joka elää vaikeassa tilanteessa tarvitsee sen hetken. Ja vastan sen jälkeen alkaa parantuminen.

Omassa elämässä suurin kriisi on jo ohi, mutta keväällä elämään astuneen asian kanssa eletään luultavasti koko loppuelämä. Katseeni tulevaisuuteen on toiveikas, vaikkakaan ei vielä luottavainen. Toipuminen on käynnissä monella taholla ja vaikuttaa myös omaan elämääni ratkaisevasti. Ei olisi mitenkään yllättävää vaikka keväinen kriisi toistuisi elämäni aikana vielä toistamiseen tai jopa useasti.

Vielä on paljon pureskeltavaa ja päätöksiä tehtävänä. Olenko valmis ottamaan kantaakseni läheisimpäni sairauden, jaksanko huolehtia, hoitaa ja tarkkailla. Jaksanko romahdukset, jaksanko ailahtelut? Muutunko äidiksi/hoitajaksi/holhoojaksi? Haluanko ottaa sellaisen roolin hänen elämässään? Säilyykö entinen rooli ja entiset tunteet tilanteen muuttuessa? Säilyykö se ihminen kenet tunsin ja kehen tutustuin vai alkaako tästä kokonaan uusi tuttavuus uusilla säännöillä?

Elämä on yllättänyt tähänkin saakka, keinutellut aalloillaan eteenpäin ja tähän mennessä aina hyvään suuntaan. Ehkäpä se tekee niin jatkossakin.

Luotan siihen että kaikki järjestyy, miten muuten voisi edes elää?