Ihmiset luovat itselleen kahleita monenlaisista asioista. Vapaus ja vankila on kuitenkin usein vain asennekysymys. Sitä tässä itsekin vielä opetellaan, olemaan vapaita oman alitajunnan yrityksistä kahlita tiettyyn asiaan/paikkaan/tunteeseen.

Muistan hyvin sen päivän, kun kuulin tulleeni valituksi virkaan. Ja vielä paremmin sen päivän kun sain siitä virallisen dokumentin käteeni. Tunsin iloa ja helpotusta, mikä kuuluukin asiaan kun voi luottaa säännöllisen palkan kilahtavan tilille kerran kuussa. Samalla kurkkuuni nousi kuitenkin iso pala. Olenko nyt sitten tässä eläkeikään asti?

Samanlaisen palan tunnen joskus nousevan, kun mietin parisuhdetta ja yhteiseloa. Toisinaan haaveilen naimisiinmenosta, toisinaan mietin pystynkö elämään tuon saman ihmisen kanssa koko loppuelämäni. Jaksanko useita kymmeniä vuosia tästä eteenpäin arkea tuon saman ihmisen kanssa, kaikkien niiden pienten ärsyksen aiheiden kanssa (ja myös kaiken sen hyvän kanssa).

Miksi ajattelemme näin? Miksi ahmimme hetkessä koko loppuelämän syliimme? Miksi unohdamme sen, että nyt on hyvä olla. Ja miksi ihmeessä unohdamme sen, että joka päivä ja joka hetki saamme edelleen tehdä valintoja? Toki sitoudumme johonkin, mutta se ei tarkoita sitä että kaikki elämässämme jämähtäisi johonkin muuttumattomaan tilaan. Meillä on vieläkin vapaus tehdä asioita, muuttaa ajatusmallejamme ja ympäröivää maailmaammekin.

Esimerkiksi nyt tämä virka... tällä hetkellä viihdyn edelleen hyvin nykyisessä työpaikassani. Mutta olen oppinut sen, että minulla on edelleen mahdollisuus punnita erilaisia vaihtoehtoja. Jos joskus tulee eteen se päivä, että paikan vaihdos on mielestäni hyvä vaihtoehto elämääni, voin sen tehdä. Kukaan ei pakota minua jäämään samaan paikkaan eläkepäiviini asti. Voin jopa vaihtaa ammattini kokonaan toiseen, lähteä opiskelemaan. Tie on auki. Esteet ovat vain omassa mielessäni.

Ja parisuhde... noh, aika näyttää. Teen parhaani, ja koetan muistaa huonoinakin päivinä ne syyt, miksi haluan olla yhdessä juuri tämän ihmisen kanssa. Ja jos joskus elämä menisikin siihen pisteeseen, ettei niitä hyviä asioita enää olisi, niin silloin saan tehdä ratkaisuni. Hyvä tarina, joka mielestäni sopii tähän aiheeseen on tämä: Olipa kerran nuoripari, joka oli menossa naimisiin. Häitä edeltävänä iltana nainen jakoi ahdistuksensa miehen kanssa: pitääkö hänen todella luvata olla tämän kanssa loppuikänsä? Mies oli nieleskellyt samaa. Hän pohti hetken ja kysyi, voisiko nainen luvata olevansa miehen kanssa vielä vuoden? "Tietysti höpsö!" kuului vastaus. Mies ehdotti salaista sopimusta: "Kulta, otetaanko ihan vain päivä kerrallaan? Jokaisena hääpäivänä minä kysyn sinulta ja sinä minulta: 'Rakas, haluatko olla kanssani vielä yhden vuoden?'" Naisen ahdistus haihtui ja vaihtui hymyyn: tähän hän pystyisi.

Ihminen kahlitsee itsensä myös monessa muussa asiassa. En pysty. En osaa. Enhän minä voi.. Moni sulkee itseltään mahdollisuuksia ja haaveita vain siksi, että ei uskalla yrittää koska ei ole mielestään tietynlainen, ei mielestään voi oppia tiettyjä asioita. Ei uskalla olla vapaa.

Oletko koskaan salaa haaveillut laulamisesta, mutta koulussa sait laulunumeroksi vitosen? Nyt luulet, että et voi osata laulaa, sillä kyllähän tuo numero jo sen kertoo. Mitäpä jos kokeilisit kuitenkin? Mene vaikka johonkin paikalliseen kuoroon, tai laula vaikka salaa kotona karaokea. Et menetä mitään, mutta voit saada paljon!