Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki pitäisi olla hyvin mutta ei kuitenkaan tunnu siltä? Kun on joku epämääräisen määrittelemätön ahdistus tai alakulo johon ei osaa tarttua. Joku asia vaivaa, muttei osaa kertoa mikä se on.. kun ei itsekään tiedä. Väsymys. Turhautuneisuus. Saamattomuus.

Luulin jo flunssan saaneen otteen minusta, mutta ei sekään tunnu reilusti puhkeavan. Alkanut nuha ja kurkkukipuilukin meni ohi, vain väsymys jäi. Tultiin siipan kanssa siihen tulokseen, että jotain tulehdusta voi olla (poskionteloissa, minulla tyypillistä), joka ei sitten sen kummemmin vielä ilmoittele itsesään. Ihmettelin aamukahvin aikana tätä oloa ja mietin jo olenko luulosairas... siippa siihen totesi että, "onhan sulla ollu todella raskas vuosi, ehkä se iskee nyt vasta se väsymys siitä." Niinpä. Eipä tuo varmasti ihan mahdottomuuskaan olisi että sitä vielä jollain tasolla käsittelee asioita jossain mielensä sopukoissa.

Onkohan tämä siis sitä syysmasennusta? Vaiko elämän pyörteissä rimpuilleen väsymystä.. tai kumpaakin? Vai ilmoitteleeko alitajuntani loman tarpeesta? Kesästä on kyllä jo aikaa, ja työt eivät varsinaisesti ole sujuneet mitenkään leppoisasti omalla painollaan. Kuukauden päästä pääsee viikoksi pois työkuvioista.. se ajatus kyllä jo helpottaa tätä olotilaa.

Ehkä yksi asia, mikä toisinaan vetää energiatasot nollaan, on entisen rakkaan sukulaisten huolestuneet puhelut. Minulle soitellaan enää n. kerran viikossa ja kysellään mitä hänelle mahtaa kuulua ja olenko ollut yhteydessä. Ihmetellään ja mietiskellään hänen eloaan ja tulevaisuuttaan. Tuntuu kuin minun pitäisi edelleenkin tietää kaikki ratkaisut tai ainakin olla jotenkin hänen elämäänä ohjaamassa ja valvomassa. Erosta on kolme kuukautta... kauanko menee ennenkuin voin keskittyä omaan elämääni ja olla vain ystävän/tuttavan roolissa myös hänen sukunsa silmissä?

Tekisi mieleni hakeutua johonkin terapiaan, jossa joku kaivaisi minusta esille ne asiat jotka yöllä aiheuttavat ahdistavia unia ja saavat mielen väsyneeksi. Toisaalta minusta tuntuu, että selviän tästä varmasti ilmankin terapeuttia.. ainakin toistaiseksi.  Enemmän apua tarvitsevia on jonoksi asti. Jospa löydän ratkaisut itse, ilman ammattiapua, läheisten kanssa.

Ärsyttää tämä olotila. Miksi ei voi vaan olla onnellinen ja tyytyväinen.. tehokas ja iloinen. Tehdä työtä laulellen. Kun kaikki kerran on hyvin, niin mistä tämä alakulo?! Argh!