Katsoin maanantaina televisiosta mielenkiintoisen ohjelman, joka käsitteli mielenterveyttä. Prisma: Mielen sairaus puntarissa. Siinä viisi "tervettä" ja viisi jolla oli diagnosoitu joku mielenterveydellinen sairaus viettivät viikon yhdessä osallistuen erilaisiin testeihin jne, samalla kun kolme mielenterveyden erikoisasiantuntojaa tarkkailee heidän käyttäytymistään. Tarkoitus on, että nuo kolme asiantuntijaa tunnistaisivat nämä sairaat yksilöt terveistä sekä huomaisivat, mikä sairaus ketäkin vaivaa. Asiantuntijat eivät saa tietoa kenenkään terveyshistoriasta tai muutenkaan menneestä elämästä.

Erottavatko asiantuntijat, ketkä on joskus diagnosoitu ja kenellä on aina ollut "terveen paperit"? Ohjelmassa käy selkeästi ilmi se, että asia ei todellakaan ole niin yksinkertainen kuin ensikuulemalta voisi vaikuttaa. Toki on otettava huomioon myös se, että kaikki diagnosoidutkin tapaukset ovat jo kuntoutumassa, eikä esimerkiksi maanis-depressiivinen ole elämässä maanista aikaansa. Ja vaikka olisikin, voisi pieni mania olla helposti sekoitettavissa luonteen avoimuuteen ja tietynlaiseen estottomuuteen sekä riskienottohaluun.

Minä ainakin aloin tuon ohjelman aikana miettiä, mikäköhän diagnoosi minusta tehtäisiin jos terveenä menisin tuohon ohjelmaan/testiin. Olen luonteeltani joskus hyvinkin ujo, varsinkin jos joudun toimia vieraassa ryhmässä (eipä työn puolesta uskoisi). Olen myös melkoinen jännittäjä, jos joudun yllättäen esimerkiksi esittämään jotain sellaista, jota en koe hallitsevani. (Ohjelmassa ryhmä joutui pitämään stand-up shown, jokainen yksitellen lavalla.). Toisaalta, ujous saattaa unohtua ja minusta puhkeaa varsinainen sosiaalinen pörriäinen. On hetkiä, jolloin nautin siitä että saan olla vähän vieraammassakin porukassa ja pitää keskustelua yllä. Olen siis ristiriitainen persoona. Toisessa hetkessä täynnä intoa, iloa ja avoimuutta, toisessa hetkessä lannistettu, masentunut ja sulkeutunut.

Helposti voisi siis jonkun pikadiagnoosin tehdä, jos sattuu sopivassa kohtaa seuraamaan sivusta minun toilailujani. Mutta ilmeisesti kyse onkin loppujen lopuksi siitä, missä kohtaa nuo luonteenpiirteiksi luokiteltavat asiat menevät äärimmäisyyksiin. Jossain kohtaa esimerkiksi liiallinen tarkkuus ja hygieniainto voikin olla jo pakko-oireisuutta. Kun asia alkaa häiritä elämää, on kyse kenties jo mielenterveyden ongelmasta. Se, että peset kätesi aina kun ne ovat likaantuneet on kai normaalia siihen asti kun se pysyy jossain rajoissa (mikä se sitten onkaan). Mutta jos käsien pesu on pakonomaista, kymmeniä tai satoja kertoja päivässä toistuvaa, ahdistusta aiheuttavaa (tai ahdistuksen torjumista), on kyseessä kenties mielen sairaus.

Mietin ohjelman aikana myös entistä rakastani. Ohjelmassa kerrottiin kokeesta joka tehtiin joskus 70-luvulla. Joukko terveitä laitettiin erilaisiin laitoksiin kertomatta lääkäreille ja hoitajille heidän olevan itseasiassa terveitä. Jotkut näistä koehenkilöistä joutuivat silti olemaan laitoksessa jopa kaksikin kuukautta, sillä heidät luokiteltiin sairaiksi. Normaalitkin asiat nähtiin sairauden valossa ja tulkittiin oireiksi. Tuli siis heti mieleen, että jos ex-rakkaani näkee tämän ohjelman, hän saa lisäpontta sille näkemykselleen, että häntä pidettiin täysin ilman syytä sairaalassa kolme kuukautta. Luultavasti sanoisi nyt, että "tämän voikin liittää todistusaineistoon, kun mulla on tulossa se oikeudenkäynti." Vuoden vaihteessa on taas lähtenyt mopo rullaamaan siellä suunnalla aikamoista vauhtia, mitä nyt näin syrjämpää olen seuraillut.

Mutta ehkäpä tuossa onkin yksi syy siihen, miksi läheisten ihmisten rooli on niin tärkeä näissä mielenterveyden asioissa. Hoitajat ja lääkärit saavat tietoa siitä, miten käyttäytyminen on kenties muuttunut "normaaliin" nähden. Ja toisaalta, kyllä käytöksen täytyy olla todella erikoista/vaarallista/itsetuhoista/jne. että ihminen tässä maassa hoitoon passitetaan. Valitettavasti osaan sairauksista nyt vain liittyy se, että potilas ei itse koe olevansa sairas.

Loppukaneettina siis: katsokaa ihmeessä ohjelma, se tulee uusintana vielä.. ja toinen osa ensiviikolla!

Erittäin mielenkiintoinen on se.

Takanani on muutama erittäin uuvuttava ja raskas viikko. Alan olla jaksamisen rajoilla ja kaikki ylimääräinen tuntuu suurelta taakalta. Niinpä koin epätoivon hetkiä, kun huomasin autoni juuttuneen lumeen. Juuttuneen siis oikein kunnolla. Ei liikkunut eteen, ei taakse, ei sivulle, ei mihinkään. Pyörät ne vaan sutivat tyhjää pienimmälläkin kaasumäärällä.

Yhden illan taistelin itsekseni, yritin potkia lumia pois, hakata jäätä pyörien alta ja jopa etsin lähimmän hiekoitusastian lainatakseni sieltä jotakin joka antaisi pitoa. Yksin sai puurtaa, yksikään ei pysähtynyt kohdalle auttamaan. Tuli ensin kirous, sitten itku. Oli pakko luovuttaa ja mennä julkisilla kotiin. Sinne jäi auto, lumihankeen.

Kun sitten palasin seuraavana iltana lapion kanssa paikalle, ajattelin jo valmiiksi että "tuskinpa tästä mitään tulee...". Aloin kuitenkin tarmokkaasti käyttelemäänä lapiota, välillä kokeillen josko auto jo suostuisi liikkumaan. Yhtäkkiä kuulin viereltäni äänen, "On tainnut jäädä kiinni oikein kunnolla, tarviitkos apua tämän auton kanssa?" Kiitin ja otin avun vastaan.. kyllä siinä joutui vielä hommia tekemään oikein kunnolla, mutta kaksin se jo onnistui. Ensin kaivettiin, sitten hiekoitettiin ja lopuksi kun vielä minun kaasutellessä tämä apuri työnsi, saimme heijattua auton selvemmille vesille.

Ennen kuin ehdin hypävä autosta ulos kiittääkseni vielä kerran, oli mies jo kadonnut. Tuli jännä fiilis.

Kotiin ajellessani mielessäni pyöri ajatus enkelistä. Tämä oli nyt varmasti vähintäänkin sellainen arkienkeli. Ja tämä enkeli tiesi tulla juuri silloin kun epätoivo on suurin. Unohdin kaikki ne ohikulkeneet ihmiset, jotka antoivat hätääni vain pitkän tuijotuksen, seuraten epätoivoista yritystäni hetken aikaa kuin parastakin elokuvaa. Tuo yksi ihminen palautti toivoni ihmisiin. On meitä hyviäkin, sellaisia jotka näkevät... ja välittävät.

Lähimmäisenrakkaudesta tuemme toisiamme taakkojen kantamisessa. Kun hirvien on ylitettävä joki, jokainen niistä kannattaa selässään jäljessä tulevan päätä ja lepuuttaa omaa päätään edellä olevan selässä. Näin toisiaan tukien ja auttaen ne pystyvät turvallisesti ylittämään leveitä jokia... - Augustinus

Musiikkia työkseni ja harrastuksekseni tekevänä, minua kiinnostaa kaikenlainen musiikkiin liittyvä. Katsoinpa siis myös tätä Suomeenkin rantautunutta X-factoria. Ajattelin alkuun, kuinka mahtavaa on, että viimeinkin myös ryhmät voivat osallistua, eikä yläikäraja ole estämässä hieman kypsempää materiaalia osallistumasta.

Idea on hyvä, ainakin paperilla. Toteutus tuntuisi jotenkin ontuvan. Mikä on tämä X-ominaisuus jota nämä suomalaiset tuomarit etsivät. Ei ilmeisesti ainakaan laulutaito? Toisinaan valinnat tuntuvat erittäin epäloogisilta. Joku karaoke-tasoinen laulaja valitaan kehuilla mukaan (tuomarit ilmeisesti sulkivat tässä tapauksessa korvansa epäpuhtauksilta ja sävellajin puutteelta) kun taas selkeästi hyviä laulajia käännytetään pois tämän "x-ominaisuuden" puutteen takia.

Noin yleisesti ottaen päätökset ovat olleet ihan järjellä ymmärrettävissä, mutta viimeisin jakso sai kyllä ihmettelemään. Etsin jopa kyseisen sarjan formaattiselostusta netistä selvittääkseni onko tarkoitus löytää keskivertoja jotka mahdollisesti kehittävät taitojaan ilmiömäisiksi ja samalla jättää niitä parhaimpia pois. En kuitenkaan löytänyt formaatista sellaista kohtaa.

Täytyy siis vain tunnustaa, että oma käsitykseni lavakarismasta ja "siitä jostakin" on kovin erilainen kuin Lindalla, Gugilla ja Rennellä. Ehkäpä johtuen osaksi siitä, että itse arvostan suuresti myös sitä taitoa ja lahjakkuutta. Vai olenko tosiaan täysin puusilmä?

Kaipaisin tuomaristoon kyllä edes yhtä laulajaa... ehkäpä hyvä - vaikkakin vielä kehittymätön - laulumateriaalikin saisi hiukan enemmän arvostusta.