Opinkohan viimein hakeutumaan ajoissa hoitoon? Ainakin nyt tuntuisi siltä, että oppi olisi saattanut mennä jo perille. 

Olen kärsinyt vuosia tukkeutuneesta Bartholinista (vai olikos se jo kysta) - useimmiten vähemmän ja toisinaan vähän enemmän. Patti muodostui jo osaksi elämää, ja siihen tavallaan tottuikin. Pari vuotta sitten se tulehtui, mutta hoitui antibioottikuurilla taas takaisin ruotuun. Kyllähän se elämää pienesti haittasi jatkuvasti, mutta ei niin paljoa että olisin "vaivautunut" menemään lääkäriin.

Joku aika sitten kuitenkin tuo patti alkoi oireilla. Se tuntui kipeytyvän ja kasvavan. Yritin varata aikaa lääkärille, mutta kovasti olivat varattuja ja sain ajan vasta viikon päähän. Ajattelin, että kyllähän se menee näinkin - pystyn vielä toimimaan, työskentelemään ja elämään kohtalaisen normaalisti särkylääkkeen avulla. Seuraavana päivänä kivut olivat kuitenkin jo sietämättömät. Patti oli kasvanut yhden yön aikana lähes kaksinkertaiseksi, eikä ollut enää olemassa asentoa jossa olisi voinut olla. Huusin, itkin ja kirosin yksin kotonani. Soitin lääkäriä uudelleen, nyt itkuisena ja hädässä. Aika löytyikin samalle päivälle.

Ystäväni sain itselleni kuskiksi sekä henkiseksi tueksi. Hän sai kuunnella tuskaisia ääntelyjäni ja itkuani koko matkan lääkäriin. Yritti lohduttaa ja saada ajatuksiani kivusta pois. Olen siitä kiitollinen! Lääkäri passitti polille operaatioon. Kaikki se liikkuminen - istuminen, käveleminen, seisoskelu - sai kivun määrän nousemaan entisestään. En muista koskaan olleeni niin kipeä. Hoitajien ohjeet ja neuvot eivät tahtoneet mennä ymmärrykseeni asti, mutta sen verran ymmärsin että "makaa tässä, lääkäri tulee kyllä katsomaan, kunhan saamme hänet kiinni". 

Pari tuntia siinä meni. Kun sitten viimein pääsin operoitavaksi ei operaatio enää pelottanut (niinkuin olin sitä joskus aikaisemmin pelännyt - silloin kun ei ollut kipuja ja patti oli siedettävissä). Operaatio sujui - ei nyt ehkä mallikkaasti kun puudutus ei toiminut ja tilanteen suuruus yllätti lääkärinkin - ja yhdestä veitsen liikkeestä kipu helpotti. Ompelun aiheuttamat kivut eivät enää tuntuneet suurilta vaikka puudutus ei toiminutkaan. Helpotus oli sanoinkuvaamattoman suuri ja ihana! Ja nytkin, vaikka haavakohta on hieman kipeä ja arka, ei tuo kipu tunnu miltään - onhan vertailukohtana jotain sellaista, joka sai minut itkemään ja huutamaan 12h yhteen soittoon...

Paljolta olisin varmasti säästynyt, jos olisin mennyt tuohon operaatioon jo silloin pari vuotta sitten kun sitä ensikerran suositeltiin. Vaan kun sitä on niin hölmö, että menee hoitoon vasta pää kainalossa. Silloin kun tuntuu, että ei enää kipua kestä. 

Nyt täytyy vaan pitää huolta siitä, että paraneminen tapahtuu oikeaoppisesti eikä tukkeumaa tulisi ainakaan ehti uudestaan. Ja jos tuo vaiva taas joskus palaa, niinkuin olen ymmärtänyt että se voi tehdä, hakeudun hoitoon välittömästi! Ei kannata antaa minkään vaivan kehittyä niin suuriin mittasuhteisiin...


Oppimispäiväkirjamerkintänä olkoon siis: "Hoida pienet vaiva, ettei niistä kasva isoja. Älä odota sitä, että toinen jalka on haudassa, kivut sietämättömät ja tuska suurin."

..puro sanoi: puli puli!

Ja samoin sanoo meikäläisen sydän. Pulisee ja pirskahtelee ympäriinsä - etsii pieniä askareita, joita puuhastella valoisien iltojen ratoksi. Tänä vuonna olen huomannut erityisen selvästi sen, että kun valon määrä lisääntyy, lisääntyy samalla myös energian määrä ja päivässä aktiiviset tunnit. Työn lisäksi jaksaa vielä jotain muutakin. Tulee suorastaan tarve ja hinku tehdä myös kotitöitä - rakentaa puutarhaa ja sisustaa kämppää. 

Samalla kun luonto herää uuteen eloon, herää myös ihminen. 

Nyt on myös se aika tässä suomalaisessa kiertokulussa, kun ihmisten ilmeet katukuvassa pikkuhiljaa muuttuvat happamasta valoisaksi ja lopulta suorastaan hilpeäksi. Jos haluaisi tehdä jonkun vähän rankemman vertauksen, niin voisi sanoa että me kaikki Suomessa asuvat omaamme kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Talviaika ollaan pohjattomassa kuilussa ja synkkyydessä ja kesällä sitten on aika pörrätä ja ilakoida.

Omat härväämiseni rajoittuvat tällä hetkellä tuonne maan multiin. Vaikka multapeukalo on kadoksissa kokonaan, niin pakkohan se on kokeilla josko sittenkin saisin uutta kukkaloistoa takapihalle. Ostin pussitolkulla erilaisia siemeniä ja nyt on työn alla kukkapenkkien perustus ja siementen istutus. Saapa nähdä tuleeko niistä koskaan mitään... Toisaalta, ihmeitä tapahtuu joka päivä - miksi ei myös minun puutarhassani!

Jos niitä ihmeitä tapahtuu, niin kesällä olisi tarkoitus nauttia mm. seuraavista kukkasista:
Maariankello, Komeaklarkia, Ruusupapu, Oopiumunikko, Köynnöskranssi, Perhoskukka, Tuoksuherne... 

Olo on kuin jouluna.. mitähän sieltä maasta putkahtaa, vai putkahtaako mitään.

On useita tapoja kertoa ohjeita tai muuten vain jutustella. On mahdollista sanoa "Tänään en ole tehnyt mitään" tai "Tänään olen vain ollut". Ohjeistuksissa voi luetella asioita, joita ei saa tehdä - tai kertoa miten olisi hyvä tehdä. Kiellotkin voi oikeastaan sanoa ilman kieltosanaa. "Älä naura" vs. "ole nauramatta"  tai "ei saa nauraa" vs. "saa olla totisena" tms. 

Omassa tavassa kommunkoida voi olla vaikea huomata sitä, mitä kautta tuo asioita esille. Kun nyt mietin omia puheitani ja tapaani puhua ihmisille, en osaa sanoa kumpaa tapaa käytän. Mutta ehkä näistä blogikirjoituksista voisi jo jotain päätellä. Tämä aihe nimittäin pätkähti päähäni kun katselin viimeisimpiä otsiokoitani. Suurin osa taisi sisältää jonkun negatiivisen sanan. 

Luulen, että käytettyihin sanoihin vaikuttaa kovasti kulloinenkin mielentila ja esim. vuodenaika. Varsinkin jos on oikein pahalla tuulella, tulee käytettyä normaalia enemmän kielteisiä lauseita. Hyvällä tuulella taas sitä kallistuu positiivisiin ilmaisuihin. Mutta voisiko se toimia myös niin, että mitä enemmän yrittää puhua ja kommunikoida positiivisten sanojen kautta, sitä positiivisemmalla mielellä pysyy? Ja tietysti myös levittää positiivista asennetta ympärilleen siinä samalla.

Jos mietimme enemmän mitä saa tehdä kuin mitä ei saa tehdä - minne voi mennä, kuin minne ei voi mennä - mikä on mahdollista, kuin mikä ei ole mahdollista, niin olisiko silloin jollain tavalla koko elämämme toivorikkaampaa?

Sitä täytyykin alkaa opetella - jospa aloittaisi ihan ensiksi siitä, että yrittää joka kerta kun kuulee tai näkee kiellon (tai on itse sellaista lausumassa) kääntää sen jotenkin positiiviseen muotoon. Esim. jos työkaveri soittaa huonoon aikaan, voisi sanoa "Hei, voisin soittaa sulle vähän myöhemmin - silloin olisi parempi puhua!" ja jättää sen "en voi nyt puhua" pois....

Ihmisillä on tapana kilpailla mitä ihmeellisimmistä asioita, ja mitä oudoimmissa tilanteissa. Välillä tuntuu, että koko elämä on yhtä kilpailua. Erityisesti silloin, kun keskustellaan ja vaihdetaan kuulumisia.

Ehkä ihmeellisintä tuossa kilpailussa on se, että useimmiten se kohdistuu asioihin, jotka eivät ole sellaisia joissa välttämättä kukaan oikeasti haluaisi olla "paras". Kilpaillaan siitä, kellä on eniten töitä - kuka on väsynein ja lähimpänä burn outia.Kilpaillaan siitä, kenellä on kipeimmät niskat ja pahimmat päänsäryt. Kilpaillaan siitä, kuka on saanut vähiten unta viimeisen viikon aikana tai kuka on heräillyt aikaisemmin hakemaan särkylääkettä kipuun. 

En oikeastaan usko, että monikaan tekisi tätä kilpailua tietoisesti ja harkiten. Mutta varmasti tietynlaiseen kilpailuun jokainen joskus sortuu. Minäkin voin sen tunnustaa. Eipä siitä ole aikaakaan, kun tuttavani kertoi kuinka väsynyt hän on töistään - loma edessä, ja se tulee tarpeeseen. Jostain syystä en saanutkaan hillittyä itseäni, vaan aloin kertoa omasta väsymyksestäni, ja kaiken kukkuraksi lomakin on jo pidetty joten mitään helpotusta ei ole tiedossa. Aikomus ei ollut kilpailla siitä, kummalla on se suurin ja kipein näppylä - mutta sellaiseksihan tuo keskustelu sitten muodostui. Kumpikin luetteli vuorotellen väsymyksen aiheita ja kaikenmaailman kivut ja säryt mitä on tuntenut. 

MInua alkoi ärsyttää, että pitääkö aina pistää paremmaksi, kunnes tajusin että itsehän olin aloittanut. Liian helposti sitä alkaa luetella omia "ongelmiaan" sen perään kun toinen on kertonut omistaan. Ehkäpä aluksi ajattelee, että "kerronpa, että ymmärrän - samoja kokemuksia on ollut", jonka toinen kokeekin hänen ongelmansa vähättelynä, joten ongelmasta pitää kertoa laajemmin ja syvemmin ja varmistaa että toinen ymmärtää sen vakavuuden. Ja näin kilpailutilanne on valmis!

Ehkäpä minunkin pitäisi oppia keskusteluissa ensin kuuntelemaan toisen ongelma loppuun - käsitellä sitä ja olla empaattinen - ja korkeintaan sitten (jos sittenkään) mainita omat kokemukset, jos on aivan pakko. Eihän kukaan pidä valittajasta! :)

Joskus kyllä mietin sitä, että miksi nuo kilpailutilanteet syntyvät vain tiettyjen ihmisten kanssa? Onko kyseessä vain toinen samanlainen keskustelija vai voisinkohan sälyttää syyn kilpailusta jonkun toisen harteille?

Loppuun totean, että minulla on kyllä suurin näppylä!

Tekopyhyydeksikin sitä taidetaan sanoa. Sellaista viisaiden lauseiden ja ajatusten virtaa, jotka eivät koskaan ulotu sanojan omaan elämään saakka. Opetetaan muita, muttei oikein osata itse. On helppo puhua siiten, miten pitäisi olla, mutta teot ovat vaikeampi rasti.

Itse teen työtä instanssissa, jossa työnteon pitäisi olla nautinto - siis ainakin mikäli on uskominen työpaikan mottoihin ja opetuksiin. Kuitenkin harmittavan usein huomaa, ettei käytäntö vastaa sanoja. Osaksi syy on kai siinä, että ihmisiähän me kaikki ollaan. Virheisiin taipuvaisia. Ehkä on myös vaikea nähdä sitä, miten omat toimet näkyvät muille ihmisille - kun taas muiden ihmisten toimet ovat niin selkeästi meidän silmien edessä. On helppo sanoa että "älä tee noin, tuo on hölmösti tehty", mutta vaikea nähdä että itse toimii vielä hölmömmin. Tai kuten meillä töissä "saarnataan" siitä, miten ihmisiä tulisi kohdella, mutta on ilmeisesti aivan liian helppo unohtaa, että myös meidän tulisi osata kohdella ihmisiä niinkuin opetamme.

"Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa"
Kuka arvaa/tietää mistä sitaatti on?

Minulla on se näkysällä keittiössä pienessä taulussa. Välillä se osuu silmiini, ja tunnen piston sydämessäni... toisinaan päättäväisyyden puuskan. "Tänään yritän toimia enemmän kuin puhua."

Itse huomaan monesti tarttuvani maailman epäkohtiin arkisissa pohdinnoissani tuttavien kanssa. Kehotan ihmisiä panostamaan reilun kaupan tuotteisiin, lajittelemaan jätteitään, tekemään vastuullisia valintoja jotka edistävät kestävää kehitystä ja auttavat jotenkin poistamaan erilaisia kuiluja maailmassa. Vaan ehkäpä pitäisi enemmän keskittyä siihen, mitä itse teen. Jaksanko tutkia pakkausselosteita ja etsiä tietoa miten eri tuottajat tuotteensa valmistavat? Ehkäpä se joskus jää - aina ei jaksa vaikka tietää että niin olisi hyvä tehdä.

Ja kaikille maailmanparantajille (myös minulle) hyvä huomio on, että esimerkin kautta oppii parhaiten. Saarnajista tulee helposti tekopyhiä, sillä ihminen on vain ihminen. 

Älä puhu siitä, kuinka jokainen ihminen on saman arvoinen. Kohtele itse jokaista ihmistä saman arvoisena.

Tässä riittää opiskeltavaa vaikka koko elämäksi.